Minun synnytykseni

Peukaloisen retki
   - ”Amelie” -

Esikoisemme syntymä on tähänastisen elämäni tähtihetki. Muistelen sitä päivää hymyillen. Se oli suuri hetki, joka käänsi elämämme onnellisesti ylösalaisin.

Peukku syntyi kauniina helmikuisena pakkaspäivänä. Kutsuimme häntä Peukaloiseksi, Nils Holgersonin mukaan. Odotusaika oli sujunut hyvin, ainoastaan synnytys antoi odottaa itseään. Vielä puolitoista viikkoa lasketun ajan jälkeen olimme edelleen Yksi.

Olin jo luopunut toivosta synnyttää lapseni luonnollisesti, ilman käynnistystä, vaikka olin alunperin jostain syystä kokenut sen valtavan tärkeäksi itselleni. Synnytys oli määrä käynnistää kahden päivän kuluttua.

Lähestyvä synnytys ei juurikaan antanut merkkejä tulostaan. Vatsa tosin oli edellisenä päivänä sekaisin, mutten uskaltanut toivoa mitään.
Ilokseni varhain aamulla alkoi tapahtumaan! Juuri kun mies ehti lähteä töihin, tunsin rasahduksen selässäni, ja lapsivettä alkoi valumaan ulos. Ihanko totta, nytkö se alkaa?!! Hälytin mieheni takaisin kotiin ja lähdimme yhdessä synnyttämään. Oloni oli jännittynyt koska en yhtään tiennyt tulevasta. Mielessä pyörivät kavereiden synnytykset, neuvolakeskustelut ja lehdistä luetut jutut, eivät tietenkään minkäänlaisessa järjestyksessä..
Supistukset tulivat säännöllisinä.

Vaikka tiesin, että synnytyksestä varmaan tulee jotain aivan muuta kuin odotin, oli minulla kuitenkin valmiita suunnitelmia synnytyksen suhteen. Toivoin pystyväni synnyttämään ilman kivunlievitystä mahdollisimman pystyssä asennossa. Olin jo raskauden aikana harjoitellut aktiivisesti rentoutumista ja olimme keskustelleet paljon mieheni kanssa synnytyksestä valmistautuen tulevaan yhdessä sillä tavoin.

Mutta kuten sanottu, todellisuus on tarua ihmeellisempää. Rentoutumismenetelmäni kantoivat minua varsin pitkälle, mutta jossain vaiheessa kipu vei voiton. Mieleeni piirretyt avautuvat kukkaset ja lentoon pyrähtävä lintu muuttuivat harmaiksi möhkäleiksi. Kohdunsuu ei ollut täysin auki, mutta keho vain ponnisti. Kivut olivat valtavat enkä pystynyt lainkaan pidättelemään ponnistuksia, jotka repivät ja ravistelivat kehoani. Muistan mieheni avuttomat ja huolestuneet kasvot puristaessani häntä kaikin voimin kädestä. Saatuani spinaalipuudutuksen, oli oloni kuin taivaaseen olisin päässyt! Siinä vaiheessa kiitin Luojaa siitä, että sain synnyttää juuri silloin, vuonna 2004. Mummoni ja muut hänen ikäisensä naiset tuntuivat yli-ihmisiltä, jotka pitäisi lyödä ritareiksi tai ainakin antaa aatelisarvo!

Puudutus laukaisi jännityksen, ja kaikki oli valmista Peukun tuloon. Odottelimme tehokkaampia supistuksia, joilla saada vauva luoksemme.

Tuntui hämmentävältä, odotus päättyisi pian. Vihdoin saisimme tutustua Peukkuun, joka oli jo niin rakas meille. Katselin ulos ikkunasta helmikuun pakkaspäivän kauneutta. Ajattelin, voiko kauniimpaa syntymäpäivää saada! Mieheni piti edelleen kädestäni ja toteutti pyyntöjäni suloisen kömpelönä.

Hiljalleen ponnistin vauvaa maailmaan. Lopulta synnytystä päätettiin vauhdittaa oksitosiinilla, ja siitä alkoikin aktiivinen ponnistaminen. Ei mennyt kauankaan, kun pikkuinen peikkotyttösemme syntyi ja itki lohduttomasti maailmaan tuloaan ihmeellisellä äänellään. ”Tervetuloa, Peukku.” Muutamia meille pitkiä minuutteja Peukku vietti lääkärin
tarkastuksessa. Vihdoin hän saapui ja sain hänet rinnalleni. Pieni suu etsi hapuillen rintaa suuhunsa. Niin hento, niin ihana, niin kaunis. Syvä onni ja suojaavat siivet sulkivat meidät haltioituneina syliinsä.
Sellainen oli meidän Peukaloisemme retki tähän maailmaan.