Minun synnytykseni

Viikot täynnä, tenavaa ei kuulu
   - Eeva -

Kaikin puolin hyvin sujuva raskaus on ihan kiva juttu, mutta senkin soisi päättyvän ajallaan. Viikko toisensa jälkeen yli menevä raskaus on jo sinällään rasittava kokemus, mutta kun homma vielä senkin jälkeen menee käynnistyksen ja keisarinleikkauksen puolelle, alkavat naurunaiheet olla vähissä. Toimituspäällikkömme Eeva Grönstrand kertoo oman esikoisensa synnytystarinan.

Voin lähes koko raskauteni ajan varsin hyvin lukuun ottamatta alkuviikkojen ällöttävää pahoinvointia. Vatsani kasvoi kasvamistaan, kunnes yhdeksännellä kuulla olin jo varsinainen tynnyri. Kävelyni kävi hupaisaksi vaappumiseksi, lonkkia särki aivan vietävästi, eikä nukkumisesta vauvan potkimisen takia tahtonut tulla mitään. Kyljen kääntäminen vesisängyssä nukkuessa oli varsinainen operaatio. Ensin piti kammeta ylävartalo toisinpäin, sitten sommeloida jalat 180 astetta ympäri ja lopuksi oli vuorossa vatsa. Ja sehän kävi näin: Tartutaan reippain ottein vatsaan kiinni molemmilta puolilta. Ponnistetaan kantapäillä selkää kaarelle mahdollisimman korkealle ja samanaikaisesti heivautetaan vatsa toiselle kyljelle. Todetaan kyljen kääntämisen tällä kertaa onnistuneen moitteetta.

Laskettu aika tuli ja meni

Lapseni laskettu aika oli 21. heinäkuuta. Kesä oli mitä ihanin ja olisimme mieheni kanssa mieluusti lähteneet merille purjehtimaan vähän pitemmällekin. Lääkäri kuitenkin totesi jo heinäkuun alussa, että kovin pitkälle ei enää kannata lähteä, koska lapsi voi syntyä myös etuajassa. Siispä pyörimme Helsingin helteessä koko heinäkuun odottaen H-hetkeä. Oma syntymäpäiväni on heinäkuun 26. päivänä ja olin ainoastaan tyytyväinen, kun tenava ei syntynyt vielä laskettuna päivänä eikä sen jälkeenkään. Ajattelin naiivisti, että kenties lapsikulta älyää syntyä sopivasti syntymäpäivälahjaksi. Eipä tullut meille samaa syntymäpäivää vatsani sisällön kanssa. Päivät kuluivat, eikä mitään mainittavaa tapahtunut. Lähdimme siitä purjehtimaankin ja vietimme Kaunissaaressa pari yötä. Eikä sielläkään tapahtunut mitään, vaikka olin jo henkisesti valmistautunut jopa venesynnytykseen. Kävin neuvolassa, jossa sanottiin, että katsellaan ja annetaan ajan kulua. Tavallisesti niin hyväntuulinen ja touhukas mieheni ei osannut tehdä mitään muuta kuin imeä tupakkaa posket lommolla ja naputella sormillaan pöydän pintaan. Kun yliaikaa oli kulunut jo 17 päivää, minut passitettiin viimein Kätilöopistolle tarkkailuun. Kaikki muut osaston rouvat odottivat kaksosia, mutta silti vatsani ei jäänyt yhtään pienemmäksi kuin muillakaan äideillä. Laittoivat minut pitkille kävelylenkeille Kumpulan siirtolapuutarhaan, mukamas synnytyksen vauhdittamiseksi. Lampsimme mieheni kanssa käsikynkkää puistoa ristiin rastiin päivä toisensa jälkeen. Myös Kätilöopiston portaikko tuli tutuksi ravatessani rappusia ylös ja alas lukemattomia kertoja. Kuntoni varmaan nousi, mutta synnytyksen käynnistymiseen maratonini ei vaikuttanut mitenkään.

Mitta täynnä

Lopulta ilmeisesti Kätilöopiston väkikin kyllästyi kuuntelemaan marinoitani, sillä 10. elokuuta sisuskuntaani tuikattiin ainetta, jonka tehtävänä on vauhdittaa synnytyksen alkamista. Tosin sillä ei ollut minuun mitään vaikutusta. Siispä sama käsittely toistettiin seuraavana päivänä, ja johan alkoi lyyti vihdoin kirjoittaa. Yllättäen löysin itseni kiemurtelemasta hirmuisten polttojen kärvennyksessä. Huoneessa, johon minut oli kuskattu, toinenkin täsmälleen samassa tilassa puhkuva ja pihisevä naispoloinen. Konttailin juuri tuskissani lattialla edestakaisin, kun naapurin sängystä kuului kähinää: ”Asuksä jossain Punavuoressa päin?”, kysyi hän. ”Joo”, huohotan minä vastaukseksi. ”Me ollaan oltu saamassa synnytysvalmennuksessa”, uikutti hän supistustensa lomassa. Sen jälkeen huoneeseen laskeutui jälleen hiljaisuus, jonka katkaisi ainoastaan kahden naisen puhina ja valitus.

Synnytyssaliin

Eipä aikaakaan ja minua kärrättiin synnytyssaliin. Ja hups vain, olin hetkessä piuhoja täynnä. Ei puhettakaan vapaasta liikkumisesta. Makasin valtavine vatsoineni sairaalan sängyssä kellon ympäri muistellen herramme kärsimyksiä ristillä ja verraten niitä omiini. Jeesus varmaankin veti kärsimysten määrässä pidemmän korren, mutta en minäkään ihan vähällä selvinnyt. Pyysin epiduraalipuudutuksen ja sainkin, mutta jostain syystä puudutusaine ei tehonnut. Lisää puudutusta ei kuitenkaan tippunut ja lopulta lääkäri totesi, ettei synnytys edisty laisinkaan toivotulla tavalla.

Leikkaussaliin

Lääkäri teki nopean päätöksen keisarinleikkauksesta ja nyt mentiin jo komeasti kohti leikkaussalia. Minulla oli edelleen paikallaan sama puudutusputki, jota pitkin olin saanut epiduraalipuudutuksen. Nyt samaa putkea pitkin minulle annettiin huomattavasti vahvempi annos puudutusainetta, jonka tarkoitus oli puuduttaa koko alavartaloni leikkausta varten. Jostain kumman syystä se ei edelleenkään tehonnut. Nyt henkilökuntakin alkoi ihmetellä, mistä on kyse ja ryhtyi tutkimaan tilannetta tarkemmin ja kas kummaa, piikki, jonka piti ohjata puudutusaine selkäytimeeni, olikin asennettu väärin siten, että kaikki puudutusaineet valuivatkin selkälihaksiini. Laittoivat sitten uuden piikin selkääni, jota myöten sain paraservikaalipuudutuksen ja ah, autuus. Kaikki kipu oli poissa. Loppusynnytyksen ajan seurasin tapahtumia ikään kuin turistina. Leikkaava lääkäri oli mielestäni aivan keskenkasvuinen hupakko samoin kuin toinenkin leikkaukseen osallistunut lääkäri, mutta niin vain saivat kaivettua lapsen esiin vatsastani. Tyttäremme Edit syntyi 11. elokuuta täyden kympin rusoposkisena pallerona. Painoa 4570 grammaa ja pituutta 51 senttiä. Myöhemmin, ryhtyessäni imettämään häntä ensimmäistä kertaa, kysyin lastenhoitajalta huolissani osaako vauvani varmasti imeä. Lastenhoitaja vastasi. ” Vai osaako? Tällähän käy suu kuin Singerillä!”