Minun synnytykseni

Pikku prinsessan syntymä
   - Jatta Sjöroos -

Pikku prinsessamme syntyi 8. heinäkuuta 2006. Vuosi 2006 oli merkittävä siksikin, että Suomi voitti Euroviisut, ja 8. heinäkuuta oli vuoden 2006 kuumin päivä. Tuo päivä oli ikimuistoinen ja kuuluu elämämme onnellisimpiin. Lähdimme lauantaiyönä kolmen aikaan ajamaan kohti TYKSin synnytyssairaalaa. Samaan aikaan kun me synnytimme pientä ihmisenalkua tänne suureen ja ihmeelliseen maailmaan, turkulaiset juhlivat Ruisrokissa ja nauttivat lämpimästä kesäyöstä.

Muistan raskauden viimeiset hetket, jolloin odotimme, milloin meidän aikamme koittaisi. Raskausviikkoja oli 40+1. Laskettu aika oli mennyt, ja joka ilta nukkumaan käydessämme haaveilimme, että synnytys alkaisi yöllä ja saisimme pienen, rakkaan tyttövauvamme syliimme. Viimeisinä raskausviikkoina kävelin pitkiä lenkkejä luontopolulla koiriemme kanssa ja toivoin liikunnan käynnistävän synnytyksen. Kilometrejä kertyi joka viikko ainakin 70, joskus enemmänkin.

7. heinäkuuta juhlimme mieheni veljen 24-vuotissyntymäpäiviä. Veli oli itse leiponut kakun. Sitä syödessäni ajattelin, että vauva syntyisi varmaan seuraavana päivänä. Minulle tuli vahva tunne, että nyt oli syytä nauttia tästä kakusta, ja seuraavaksi juhlittaisiin tyttäremme syntymää. Lähtiessämme syntymäpäiväkutsuilta sanoimme vielä tulevalle mummalle, että huomenna tavattaisiin TYKSissä. Tuleva mummakin sanoi, että hänellä oli samanlainen tunne.

Päästyämme kotiin otimme koirat ja lähdimme nauttimaan lämpimästä kesäillasta. Kävelimme Kaanaan luontopolulla ja katselimme, kuinka koirat leikkivät lampaiden kanssa. Kävelylenkin jälkeen lämmitimme saunan, rentouduimme ja ryhdyimme viikonlopun viettoon. Illalla myöhään päätimme vielä katsella elokuvaa ja mieheni hieroi minua akupisteistä. Olimme kuulleet, että se olisi jollain lailla hyödyksi ennen synnytystä. En jaksanut keskittyä elokuvaan vaan nautin hieronnasta. Tunnin hieronnan jälkeen pyöreästä vatsastani kuului ihmeellinen napsahdus. Luulin, että kuvittelin sen, mutta sitten miehenikin kysyi, mikä ääni se oli ollut. En ehtinyt muuta kuin ihmetellä, että mieskin oli kuullut äänen, ja sen jälkeen tunsin vatsassani ensimmäisen kipeän supistuksen. Aloin puuskuttaa ja nousin seisomaan sohvalta. Mieheni kysyi, oliko synnytys käynnistynyt. Sanoin, etten tiennyt. Supistusten väli oli heti kaksi minuuttia, ja ne olivat todella kivuliaita. Kello oli noin kaksi yöllä, kun mieheni soitti TYKSin synnytysosastolle ja kysyi milloin voisimme lähteä sairaalaan. Hoitaja sanoi, että voisimme lähteä rauhallisesti tulemaan vaikka heti.

Päätin käväistä suihkussa ennen kuin ajaisimme sairaalaan. Mieheni lähti vielä koirien kanssa ulos siltä varalta, että meillä menisi sairaalassa pitkään. Kuuma suihku helpotti oloani huomattavasti. Supistukset eivät tuntuneet kuuman veden alla oikeastaan kovinkaan kivuliailta. Luulin olleeni suihkussa vain hetken, kun mieheni tuli sanomaan, että nyt oli aika lähteä sairaalaan. Pyysin, että saisin olla suihkussa vielä hetken, kun oloni tuntui siellä niin hyvältä. Mieheni sanoi kuitenkin, että olisi parasta lähteä heti, ettei myöhemmin tulisi kiire – olin ollut suihkussa jo tunnin! Siinä vaiheessa ymmärsin, että ajantajuni oli mennyt. Kun olin sammuttanut suihkun, supistukset olivat niin voimakkaita, etten pystynyt liikkumaan kunnolla. Nyt supistuksia tuli minuutin välein.

Ajoimme sairaalaan, ja supistusten välissä yritin rentoutua katselemalla Turun keskustassa liikkuvia nuoria ja muita ruisrokkareita. Synnytysosaston ulko-oven edessä istui kaksi poliisia ja vitsaili meille, että nyt taisi olla tosi kyseessä. Mietin mielessäni, että poliisit eivät totisesti olisi vitsailleet, jos olisivat tienneet, miltä minusta tuntui. Pääsimme sairaalaan sisälle, ja minut otti vastaan ilmeisesti TYKSin ainut mieskätilö. Se harmitti minua hiukan, sillä mieskätilöä en olisi missään tapauksessa tahtonut. Raskauttani koskevat tiedot kirjattiin ylös, ja minut otettiin istumaan vastaanottohuoneeseen, jossa minuun kiinnitettiin kaksi vyötä. Toinen mittasi supistuksien tiheyttä ja voimakkuutta, toinen ilmeisesti sykettä. En ehtinyt istua tuolilla pitkään, kun mieskätilö jo tuli takaisin ja totesi, että supistukseni taisivat olla aika voimakkaita. En ehtinyt vastata, nyökkäsin vain, ja samassa kova supistus sai minut oksentamaan. Synttärikakun sekainen oksennus sotki koko huoneen ja mieskätilön. Jotenkin se huvitti minua. Olimme mieheni kanssa muutenkin väsyneitä, kun emme olleet nukkuneet koko yönä. Nauru oli herkässä, ja supistusten välissä vitsailimme aina jotain älytöntä. Kätilö tutki minut, ja meidät ohjattiin synnytyssaliin. Kahden tunnin aikana olin avautunut jo neljä senttiä.

Aamuaurinko alkoi paistaa synnytyssalin ikkunasta sisään. Olin keinunut kiikkustuolissa ja käynyt kuumassa suihkussa. Mieheni lämmitti kaurapusseja mikrossa ja kantoi niitä minulle, jotta voisin painaa ne vatsaani vasten. Supistukset olivat todella kivuliaita, ja uni alkoi painaa silmää. Kello oli yhdeksän aamulla, kun pyysin epiduraalipuudutusta. Olin silloin jo kuusi senttiä auki. Kymmenen maissa anestesialääkäri tuli ja sain puudutuksen. Tuntui taivaalliselta: minua ei sattunut mihinkään. Saimme nukuttua kolme tuntia.

Heräsimme päivällä yhden aikoihin. Supistukset alkoivat taas tuntua. Ajattelin mielessäni, että synnytys ei voisi kestää enää kauan. Hoitaja tuli kahden maissa ja tarkisti kohdunsuun tilanteen. Olin yhdeksän senttiä auki. Hoitaja sanoi, että voisin alkaa pikkuhiljaa ponnistella, tuntemusteni mukaan. Puoli kolmen maissa olin kymmenen senttiä auki ja aloitin ponnistamisen. Supistukset tuntuivat selässä todella kipeinä. Sain selkäkipuun jotain puudutettakin. Kipu oli niin kovaa, että mitään sellaista en ollut osannut kuvitella edes pahimmissa painajaisissani.

Kätilön työvuoro vaihtui kesken ponnistusvaiheeni. Kysyin hänen lähtiessään, kauanko synnytys vielä voisi kestää. Olin tuskissani ja toivoin sietämättömän kivun loppuvan. Hoitaja sanoi, että vauva syntyisi neljään mennessä. Aikaa kului, ja minä ponnistelin yhä edelleen. Oksitosiinitippa lisäsi supistuksia, enkä ehtinyt levähtää missään vaiheessa. Ajattelin kuolevani siihen kipuun tai ainakin meneväni tajuttomaksi. Ponnistuksista huolimatta vauva ei mahtunut tulemaan. Viimein, varttia vaille viisi, vauva autettiin ulos tekemällä epistomia-haava ja asettamalla vauvan päähän imukuppi. Vauva syntyi heti ensimmäisellä ponnistuksella imukupin asennuksen jälkeen. Vauvan syntymä tuntui räjähdysmäiseltä.

Kuudentoista tunnin synnytyksen ja melkein kolmen tunnin ponnistusvaiheen jälkeen sain vihdoin ihanan pikku prinsessamme hetkeksi rinnalleni. Hoitaja ompeli leikkaushaavoja ja repeämiä. Olin hämmentynyt. Voi, kuinka kaunis ihmisen lapsi voikaan olla. Meidän lapsemme. Näin onnenkyyneliä myös mieheni poskilla. Meistä oli tullut isä ja äiti. Olo oli todella onnellinen.

Hetken päästä hoitaja haki tyttömme vastasyntyneiden teho-osastolle, sillä hän ei hengittänyt kunnolla. Pelästyin hirveästi. Mieheni lähti hoitajien ja lääkärin perässä teho-osastolle. Jäin lepäämään synnytyssaliin. Hetken päästä minut haettiin vuodeosastolle. Olin kauhuissani ajatuksesta, että meidän lapsessamme olisi jotain vikaa. Hiljaa mielessäni pelkäsin, että lapsi kuolisi. Samassa nousin väsyneille jaloilleni ja lähdin kävelemään teho-osastolle.

Horjuin käytävällä, ja silmissäni käytävä huojui epämääräisen sumuisena. Sydän hakkasi lujaa, tuntui kuin se olisi pomppaamassa pois rinnasta. Hengitys vinkui ja tuntui, että pyörtyisin. Kohta hoitajat juoksivat pyörätuolin kanssa perässäni ja kehottivat istumaan ennen kuin pökertyisin. En olisi saanut lähteä yksin hoipertelemaan käytävälle heti synnytyksen jälkeen, Kuntoni oli todella heikko siksikin, että olin menettänyt aika lailla verta. Lopulta kuitenkin pääsin teho-osastolle ja sain katsella lastamme. Sain myös kuulla, että tilanne oli vakaa eikä lapsi ollut hengenvaarassa. Lapsemme saisi seitsemän päivän ajan antibioottia kolmesti vuorokaudessa. Ammattitaitoinen henkilökunta hoitaisi pikku prinsessan terveeksi.

Myöhemmin illalla vuodeosastolla katselimme kamerasta kuvia yhteisestä, ihanasta vauvastamme. Lapsi oli saanut yhdeksän pistettä, mutta meille tämä lapsi merkitsi enemmän kuin tähän maailman mahtuu numeroita. Pituutta pikku prinsessalla oli 51 cm ja painoa 3 260 g. Päänympärys 35 cm, ja kasvoja kehystivät kauniit mustat kiharat. Se päivä oli sanoin kuvaamattoman onnellinen. Mieheni katsoikin minuun silmät tuikkien ja pohti, mahtaisimmeko olla ensi vuonna samaan aikaan taas todistamassa tällaista ihmettä. Pitihän pikku prinsessan saada leikkikaveri!

Tuosta ihanasta päivästä on nyt kulunut kymmenen kuukautta. Katselen, kuinka pieni prinsessamme Kiia Katariina nukkuu prinsessan unta omassa sängyssään. Silitän pyöreää vatsaani ja hymyilen onnellisena. Pikku prinsessalle syntyy leikkikaveri kahden kuukauden kuluttua. Lapsosten laskettu aika on päivälleen sama. Ehkä me todella todistamme syntymän ihmettä tänä vuonna samaan aikaan kuin viime vuonnakin!