Minun synnytykseni

Yksi tuhannesta
Tämä on kertomus toisen lapseni syntymästä.
   - Kirsi Kankainen -

Kaikki oli valmiina vauvaa varten, oli ollut jo monta viikkoa. Sairaalakassin olin pakannut jo raskausviikolla 33, kun supistelujen takia kävin neuvolalääkärillä; paikat kypsyneet, parille sormelle auki ja tukka melkein tuntui. Sain ukaasin, että kotia lepäilemään, tuskinpa haluaisin loppuaikaa sairaalassa maata.

Kotia lepäilemään? Eihän lepäilystä mitään tullut vilkkaan parivuotiaan esikoispojan kanssa. Mieskin toisella paikkakunnalla opiskelemassa! Pari viikkoa siinä stressasin, kunnes lopulta päätin olla enää huolehtimatta; vauva syntyisi sitten kun itse haluaisi. Siihen loppuivat supistelutkin.
Viimeisillä viikoilla verenpaine alkoi kohota, hitaasti, mutta varmasti. Yhden yön kävin synnärillä lepäilemässä, kun paineet olivat 150/100. Seuraavaksi päiväksi onneksi laskivat ja lähdin kotiin.

Joka ilta nukkumaan mennessä toiveikkaana ajattelin, että jokohan yöllä tulisi lähtö. Mutta ei vaan tullut, ja aamulla herätessäni olin todella pettynyt. Päätin, etten enää odottaisi myöskään öistä lähtöä. Päätin, etten haaskaisi enää yhtään energiaa siihen, että miettisin vauvan syntymäajankohtaa!

Sunnuntaipäivä oli aurinkoinen ja lämmin, oli 23.4.06 ja minulla menossa raskausviikko 39+1. Pojan kanssa leikimme ja touhusimme kerrostalomme pihalla, ja poika opetteli ajamaan pyörällä.
Siitä sainkin hyvän idean ja pyysin naapurin miestä laittamaan oman pyöräni ajokuntoon eli pumppaamaan renkaisiin ilmaa, sillä pyörä oli seissyt koko talven katoksessa ilman käyttöä.

Pyörä tuli kuntoon. Pienen koelenkin jälkeen istutin poikani lapsenistuimeen ja lähdimme parin kilometrin päähän kauppaan. Oli ihan mukava pyöräillä! Kaupassa tuntui pieni harjoitussupistus, kun vauva paranteli asentoaan ja punki itseään vieläkin alemmaksi. No mitäs pienistä, ostokset tuli tehtyä ja pyöräilimme takaisin kotiin. Kaikki naapurit hiukan päivittelivät, että viimeisilläni kävin muutaman kilometrin pyöräilemässä, mutta minä todellakin tunsin itseni oikein energiseksi!

Yö meni hyvin, poikakaan ei herännyt kertaakaan. Aamulla 24.4 heräsin seitsemältä ja menin tavalliseen tapaani pissalle. Aioin mennä takaisin nukkumaan, kun poikakin oli vielä unessa.
No siinä pöntöllä pissaa tuntui kummasti riittävän, ajattelin, etten ollut tainnut yöllä käydä kertaakaan pissalla. Olin siirtymässä sohvalle makoilemaan, kun äkkiä tuli sellainen tunne, että mahakin olisi menossa sekaisin.Voi että! Siinä sitten ramppasin vessassa ja ihmettelin, kuinka reilusti pissaa tuli joka käynnillä. Lopulta jotain lorahti housuihinkin ja arvasin, että lapsivettähän se tietysti olikin!

Soitin äidilleni, että lapsivesi taisi mennä. Kielsin päästämästä isääni töihin, sillä tarvitsisin varmasti kohtapuolin kyytiä synnärille. Siinä heräsi sitten poikakin. Oli ihmeissään, kun kotona oli jo tohina päällä niin aikaisin aamusta!

Soittelin samaan syssyyn synnärille, jossa vastasi mukavankuuloinen kätilö. Juteltiin normaalit asiat ja supistuksista hän tietysti kysyi. Heti kun olin antanut kieltävän vastauksen, tulikin sitten ensimmäinen supistus, kello oli silloin vähän yli puoli kahdeksan. Sain luvan tulla, kunhan ehtisin. kotiinkaan en saisi jäädä viivyttelemään, sillä edellinen synnytys oli kestänyt vain viisi ja puoli tuntia.

Sitten soitin miehelleni, joka suoritti opintoihinsa kuuluvaa työharjoittelua monen sadan kilometrin päässä. Miehen kanssa puhuttiin, että vauva syntyisi ehkä jo saman päivän puolella. Soitin vielä isälleni, että hän tulisi hakemaan minut ja poikani.

Siinä odotellessa pakkasin pojan tavaroita ja varmistin, että kaikki tarvittava oli omissa laukuissaan. Varsinkin kamera piti muistaa ottaa mukaan! Supisteluja tuli ja meni, en minä niitä kellosta alkanut vahtimaan. Ne olivat jo sellaisia, että tiesin, että kyllä vauva tämän päivän puolella syntyy.
Alkoi olla hiukan tukala olo. Poikakin temppuili – huomasi tietenkin jännityksen, jota oli ilmassa. Käveleskelin ja ihmettelin, että eikö isäni ikinä tule.

Samalla tajusin, että en ollut muistanut soittaa tutulle perhepäivähoitajalle, että poika olisi menossa hänelle hoitoon, koska muutakaan paikkaa ei ollut vanhempieni työpäivän ajaksi. Onneksi hoitaja oli heti tilanteen tasalla ja sanoin, että tulisimme ihan pian!

Vihdoin isänikin saapui ja veimme pojan hoitotädille, jonne hän jäi hienosti. Minua supisti, mutta peittelin kipujani, sillä en tahtonut isäni näkevän niitä. Sairaalalla olin vähän ennen yhdeksää, ja synnärillä jouduin odottamaan hetken kätilöäni, samaa jonka kanssa olin soitellut aamulla. Odotin aulassa ja käveleskelin. Supisteli napakasti, mutta pysyin tyynenä.

Kätilöni tuli ja tervetulotoivotusten jälkeen pääsin tutkimushuoneeseen sydänkäyrille. Hienosti jumpsutti vauvan sydän! Oli hiukan hankalaa siinä makoilla, kun supistukset vaivasivat. Siinä tutkittiin sitten neuvolakorttia ja jutusteltiin kätilön kanssa mukavia. Hän ei näyttänyt pistävän pahakseen, vaikken huolinut opiskelijaa mukaan. Toiveitakin hän kysäisi, vaikken oikein muuta osannutkaan toivoa, kuin että saisin liikkua paljon ja pitää omat vaatteeni. Kätilö siihen heittikin vitsin, että kiskaistaan housut sitten välistä, kun täytyy alkaa ponnistaa. Supistuskäyristä ei juuri voinut päätellä mitään, mutta kätilö sanoi heti, että hän näki ihan jo päällepäin, että synnytys oli kyllä kunnolla alkanut. Olinkin sitten tutkimuksessa 3 cm auki. Päätettiin kätilön kanssa, että kyllä se vauva tämän päivän aikana syntyisi.

Sain viedä tavarani synnytyssaliin ja siellä käytyäni ilmoitin lähteväni kahville kanttiiniin. Aamukahvi oli jäänyt kotona juomatta. Kello oli hieman yli yhdeksän. Soitin miehelleni väliaikatietoja. Hän oli töissään kiinni eikä pääsisi lähtemään kotiin sinä päivänä. Mies oli masentuneempi kuin minä, olinhan jo esikoiseni käynyt yksin synnyttämässä! Miehelleni tämä vauva siis oli esikoinen, ja pienen miettimisen jälkeen hän oli vakaasti päättänyt osallistua synnytykseen, mutta toisin kävi. Mies oli ymmärrettävästi pettynyt, kun ei päässytkään mukaan.

Kanttiinissa päätin ottaa kahvin pahvimukiin, että pääsisin kävelemään. En olisi voinut kuvitellakaan istuvani yleisissä tiloissa mahtavien supistusteni kanssa. Hiljalleen hörpin kuumaa kahvia ja tunsin, että vauva tuli joka supistuksella milli milliltä alemmaksi. Kivut alkoivat olla sitä luokkaa, että kilttinä tyttönä palailin synnytyssaliin takaisin ja päätin kutsua kätilön. Jospa vaikka saisin kipuihini jotain lievitystä. Tutkimus paljasti, että olin avautunut jo 7 cm! Ja kello oli 9.45! Vauvalle pistettiin vielä pinni päähän sydänääniä mittamaan. Mitkään anturit eivät olisi vatsalla pysyneetkään, koska maha meni ihan "mutkalle" niistä pitkistä supistuksista. Sitten taas seisoskelemaan, kun ei makuulla pystynyt olemaan. Vaivalla vaihdettiin kätilön kanssa minulle synnytysmekko, etteivät omat vaatteeni likaantuisi. Kylläpä sairaalan mekot ovatkin rumia! Kivut olivat aikalailla mahtavaa ja jatkuvaa ilotulitusta, en pystynyt enää oikein liikkumaan mihinkään suuntaan. Viestitin miehelle tilannetietoja kännykällä.

Kätilö haki lääkärin laittamaan kohdunkaulanpuudutuksen. Lääkärikin siinä tullessaan hämmästeli mahtavia ja pitkiä supistuksia. Oli oikein myötätuntoinen, mutta eipä se auttanut, puudutuksen laitto sattui ihan kauheasti! Eikä puudutus auttanut mitään tai ainakaan toivotulla tavalla. Toinen jalkani vain puutui omituisesti. Lääkäri lähti ja toivotteli mennessään onnea.

Kätilö istui vieressäni, tuli sellainen ihan tyyni vaihe, kätilö kysyi että ponnistuttaako, sanoin että nyt on pakko ponnistaa! Kätilö vastasi siihen, että hän nostaisi sängynpäätyä ylemmäs, kuten olin aikaisemmin toivonut. Ehdin vain sanoa, ettei päädyllä ollut niin väliä, sillä vauva oli nyt tulossa.
Kätilö siirtyi hypäten jalkopäähän ja kerkesi ottamaan vauvaa vastaan, kun pää liukui ulos. Kuului tiukka ponnistuskielto, hartiat autettiin ulos, ja sitten loppuvartalokin liukuu kevyesti esiin. Ei siis tarvinnut sen kummemmin ponnistella. Kello oli 10.10! Poikahan se sieltä tulikin, pieni poika, jalkojeni välissä se huusi, kun kätilö haali tarvittavia välineitä kasaan, että napanuora saatiin leikattua. Napaverinäytekin piti ottaa. Kuulin kyllä, että kello hälytti käytävällä kutsuen toista kätilöä meille avuksi, mutta kätilön tuloon tuntui kuluvan ikuisuus. Oikein näin hänen ilmeestään, kuinka hämmästynyt hän oli, kun vauva olikin jo maailmassa! Hän oli luullut, että vasta aloittelin ponnistusta. Vihdoin sain pojan rinnalleni ja siinä hän rauhoittui heti syömään.

Jossain vaiheessa huomasin, että oma kätilöni oli alkanut hokea, että tällaisia synnytyksiä on vain yksi tuhannesta, yksi tuhannesta! Kai hänkin oli vähän säikähtänyt loppurutistuksesta, joka oli edennyt niin uskomattoman nopeasti. Avustamaan tullut kätilökin tunnusti, ettei ollut pitänyt mitään kovaa kiirettä kellon kutsuessa, kun oli minut nähnyt yhdeksän aikoihin siinä aulassa odottelemassa. Ei edes ollut arvannut, että minua supistaa.

Itse yllätyin, kun "tuhojen" tarkastelussa ei ilmennyt itselläni kuin pieni nirhauma, eikä siihenkään tarvinnut edes tikkiä. Olo oli oikein hyvä, keuhkot hiukan kasassa. Sain kyllä kohtua supistavan piikin, kun istukka ei ihan heti tahtonut syntyä. Poika mitattiin; 2 690 g, ja hänet pestiin ja kapaloitiin. Itse kävin suihkussa. Siinä vaiheessa hiukan huippasi, kun vertakin suihki vielä ihan reilusti. Onneksi sekin sitten loppui, eikä kätilön tarvinnut enää painella vatsaani.

Kävimme synnytystä lävitse heti siinä salissa. Kestoltaan siis noin kaksi ja puoli tuntia, jos aika laskettiin ensimmäisestä supistuksesta vedenmenon jälkeen. Ponnistusvaihe oli kestänyt noin viisi minuuttia.

Lääkäri oli siis tosiaankin käynyt kymmenen aikaan laittamassa kohdunkaulanpuudutuksen, ja poika oli maailmassa jo kello 10.10. Ja itse olin tullut takaisin saliin vasta silloin 9.45.

Seuraavana päivänä poika mitattiin, ja kylläpä hän olikin pieni: 45 cm! Törmäsin myös puuduttaneeseen lääkäriin, joka totesi, että se olikin sitten sujunut nopeasti. Hymyilytti. Olipa tainnut kätilöillä riittää kahvitauolla puhuttavaa!

Oma kätilöni tuli vielä tervehtimään. Muuten emme olisi enää tavanneet tällä reissulla, koska hän oli jäämässä pitkille vapaille. Vieläkin hän hoki, että yksi tuhannesta!