Minun synnytykseni

Varpaankynsien vapinaa
   - Äiti Elokuinen -

Oli elokuun alku ja ilmassa tuntui jo aavistus syksyn tuoksua. Aurinko paistoi, mutta kolme viikkoa kestäneistä helteistä ei enää ollut tietoakaan. Heräsin puoli kahdeksalta kipeisiin supistuksiin. Laskettuun aikaan oli vielä viikko ja väsyttikin, joten yritin jatkaa unia. Supistukset pitivät kuitenkin hereillä. Niinpä nousin ja varoittelin töihin lähtevää miestäni, että saatan hälyttää hänet kotiin kesken päivän.

Olo oli jotenkin rauhaton. Tunnin verran lähinnä kuljeskelin ympäri asuntoa ja vilkuilin kelloa. Ei oikein tehnyt mieli aamiaistakaan, mutta yritin silti syödä vähän muroja. Supistuksia tuli edelleen tiheästi, noin viiden minuutin välein. Tarkistin päivämäärän kalenterista ja kyselin vauvalta, tahtoisiko hän syntyä tänään. Odotukset olivat suuret, mutta tiesin, että ensisynnyttäjällä säännöllisetkin supistukset voivat loppua yhtä nopeasti kuin alkavat. Supistusten muuttuessa yhä voimakkaammiksi jätin jo pehmenneet murot suosiolla kippoon ja lähdin suihkuun.

Aluksi lämmin suihku helpotti oloa, mutta hyvin pian aloin jo tuntea aikamoisia kipuja. Supistukset polttelivat alavatsaa ja repivät selkää. Soitin sairaalaan, mutta viesti oli selvä: ensisynnyttäjällä ei parin tunnin supistelun jälkeen ole vielä asiaa sairaalaan. Sinnittelin siis vielä hetken suihkussa, mutta jo ennen kymmentä käskin miehen kotiin. Mies pyysi odottamaan vähän, hommat olivat kuulemma kesken. Sain hänet kuitenkin uskomaan, että nyt oli tosi kyseessä, ja hän sanoi tulevansa mahdollisimman pian.

Kun mies noin puolen tunnin päästä tuli, parinkymmenen minuutin automatka sairaalaan tuntui lähes mahdottomalta ajatukselta. Supistuksia tuli parin kolmen minuutin välein, ja ne olivat todella kivuliaita. Siitä huolimatta oli pakko ylittää itsensä, sillä enhän voinut kotiinkaan jäädä. Istuuduin siis autoon, mutta ankaran supistuksen tullessa jouduin nousemaan välittömästi pois. Kaiken kivun keskelläkin tajusin, että tilanne näytti naapureista varmaan koomiselta, ja juoksin sisälle kärsimään. Lopulta keräsin viimeiset voimanrippeeni ja pakottauduin autoon. Kello oli vähän yli yksitoista.

Matka sairaalaan oli tuskainen. Supistukset tihenivät ja kovenivat, enkä millään löytänyt hyvää asentoa. Ne olivat varmasti elämäni pisimmät 25 minuuttia. Kun vihdoin pääsin sisään synnyttäjien ovesta, olin yhtä aikaa helpottunut ja äärimmäisen jännittynyt. Sain onnekseni jämäkän mutta turvalliselta tuntuvan kätilön, jonka olin tavannut jo kerran aikaisemmin. Hän hymyili nähdessään tuskani ja kysyi: "Joko tuntuu varpaankynsissä?" Myönsin ja sanoin haluavani epiduraalin, tai oikeastaan ihan mitä tahansa. Kätilö ehdotti aluksi vesiammetta ja ilokaasua. Lisäksi hän ystävällisesti komensi minua rentoutumaan aina supistusten välissä. Käsky oli paikallaan, sillä kipujeni kourissa en ollut noita pelastavia taukoja edes tajunnut.

Sain sairaalavaatteet ja kätilö tutki kohdunsuun tilanteen. Pelkäsin, että avautuminen olisi vasta alussa. Se olisi varmasti pilannut motivaationi täysin. Tuskani eivät olleet kuitenkaan menneet hukkaan, sillä kohdunsuu oli jo viisi senttiä auki. Olin siis erittäin tyytyväinen, vaikka kivut olivat kovat ja siinä vaiheessa oksettikin. Mies lähti täyttämään ammetta, ja vauvan sydänäänistä otettiin käyrää. Paikoillaan makaaminen oli tuskallista, mutta onneksi sydänäänet olivat hyvät ja pääsin melko pian ammeeseen.

Lämmin vesi tuntui taivaalliselta! Selän polttelu loppui heti ja tunsin, kuinka koko kehoni rentoutui aavistuksen verran. Ilokaasun kanssa harjoittelin hetken, ennen kuin opin tekniikan ja se alkoi auttaa. Kipua tunsin koko ajan, mutta sen terävin kärki taittui ja rentoutuminen supistusten välillä oli nyt helpompaa. Kaasu nousi tehokkaasti päähän ja vaivutti minut eräänlaiseen horrokseen. Vetelin vaistomaisesti ilokaasua aina kun alkoi supistaa, ja supistuksen mentyä roikuin rentona ammeen reunaan nojaten. Välillä kuulin miehen ja kätilön äänet ikään kuin jostain kaukaa. Jossain vaiheessa kätilö tarkkaili taas vauvan sydänääniä ja muistan hänen kerran todenneen, että vauva syntyisi ihan kohta. Yhden aikaan kätilö sitten kysyi: "Ponnistuttaako?" Vastasin myöntävästi ja ihmettelin, mistä hän sen tiesi...

Vietettyäni ammeessa tunnin olin siis täydet kymmenen senttiä auki ja sain alkaa ponnistaa. Hengittelin ponnistusten välissä happea, mikä tuntui ilokaasupöhnän jälkeen ihanan raikkaalta ja selvitti päätä. Kätilö totesi pian, että supistukset olivat heikkenemässä ja lyhenemässä. Kovan työn jälkeen kohtu alkoi väsyä. Yritin eri asennoissa ponnistaa vauvaa maailmaan yli puoli tuntia, mutta mitään ei tuntunut tapahtuvan.

Ponnistusvaiheessa en oikeastaan tuntenut kovaa kipua. Vain hetken vauva painoi todella kipeästi alaselkääni; se tapahtui vauvan ollessa jo hyvin alhaalla. Supistukset olivat kovin lyhyitä, joten kätilö laittoi vihdoin oksitosiinitipan. Sen jälkeen ei enää kestänytkään kauan, kunnes alkoi tapahtua. Kätilöitä oli nyt kaksi, ja minä työnsin minkä pystyin. Lopulta tunsin terävän vihlaisun ja sen jälkeen kipu oli poissa. Vauva oli syntynyt.

Ensi sanoikseni synnytyksen jälkeen muistan huokaisseeni: "Huh, olipa homma." Kysyin, kumpi tuli ja mieheni vastasi ilmeisen liikuttuneena: "Tyttö". Sain pienen, itkevän tytön rintani päälle, ja tuore isä leikkasi napanuoran. Tyttö oli kauttaaltaan lapsenkinan peitossa, hänhän syntyi hieman etuajassa. Jossain vaiheessa istukkakin syntyi, mutta se ei aiheuttanut enää lainkaan kipua. Isä pääsi kylvettämään tytärtään, ja kätilö paikkaili pieniä repeämiäni.

Olotila oli epätodellinen. Aloin vasta vähitellen tajuta, mitä oli tapahtunut. Olin äiti! Olin iloinen, että koitos oli ohi ja olimme saaneet terveen tytön. Olin yllättynyt – ja hyvin kiitollinen – että kaikki oli sujunut niin nopeasti ja kohtuullisen helpostikin. Isä piti kapaloitua vauvaa sylissään, ja pari valokuvaakin otettiin muistoksi tuoreen perheemme ensihetkistä.

Vauva piti pientä narinaa, joten kätilön mielestä hänet oli syytä viedä hetkeksi lämpökaappiin. Tyttöä ilmeisesti paleli suhteellisen nopean maailmaantulon jälkeen. Isä meni mukaan, kätilöni työvuoro päättyi, ja minä jäin makaamaan hetkeksi yksin synnytyssaliin. Mietin päivän tapahtumia ja katselin ikkunasta ulos. Aurinko paistoi edelleen, tuuli jonkin verran. En tuntenut kipua, vain koko kehon kattavaa väsymystä – ja nälkää. Muistelin kaiholla jopa aamiaismurojani, jotka luultavasti edelleen likosivat maidon joukossa kotona. Onneksi saimme pian mieheni kanssa välipalaa ja tunsin voimien hieman palaavan. Pääsin suihkuun ja pian sain pienen, nälkäisen tytönkin harjoittelemaan syömistä.

Kivusta huolimatta synnytyksestä jäi melko positiiviset muistot – kipujen syvin olemushan unohtuu pian synnytyksen jälkeen. Sen ja koko järisyttävän kokemuksen ansiosta toivon taas ensi kesänä kokevani jotain yhtä hienoa.